Festivaalinen joulu

Päivänä eräänä sain jouluvision: 

Sain joitakin vuosia sitten kolme isoäitini vanhaa Festivo-kynttilänjalkaa, enkä oikein tiennyt mitä niille tekisin. Ne ovat luultavasti sieltä ihan alkupään tuotannosta. Mummulla ne olivat kirjahyllyssä, ja muistan, kun pikkutyttönä tuijottelin niitä kyläreissuilla. Niitä ei koskaan poltettu, ne vain olla möllöttivät punaisine palloineen. 

Vaikka Sarpanevaa ehkä kuuluisikin rakastaa kokonaisvaltaisesti eikä vain sitä valurautapataa, tässä välissä täytyy sanoa, etten oikein koskaan ole kovasti piitannut Festivoista, Ne ovat olleet jotenkin... no, "mauton" on väärä sana. Mutta siis, no, jotenkin, kolho? Ei... Kylmiä ja jäisiä yksinäisiä jököttäjiä. Harvoin olen missään nähnyt Festivoissa oikeasti poltettavan kynttilöitä (ja Festivoita on monessa paikassa). Aina ne vain pönöttävät hyllyissä. Jotenkin pelottavina. Isoäitini Festivot otin toki mielelläni vastaan, koska tiesin niiden olevan oikeasti vanhoja (polttamattomat pallokynttilät mukaan lukien).  

Anoppilassa niitä oli myös hyllyssä. Anoppi pohti, mitä tekisi omillensa, kun niillä ei oikein ole paikkaa. Eikä hän halunnut niistä kokonaan luopuakaan. 

Ja sitten se visio iski. Yhtäkkiä näin, miltä koko lauma, siis sekä mummuni että anopin Festivot, kaikki yhdessä epäsuhtaisessa kasassa, näyttäisivät jouluna meidän ruokapöydällä, kutakuinkin keskellä olokeittiötä. Jos niitä olisi noin monta erikokoista, niistä saisi yhteensä aikamoisen kynttilämeren! Mitään muita valoja ei edes tarvittaisi, ne valaisisivat koko tilan, ja ai miten ne kimaltelisivat, heijastaisivat valoa toisistaan, nuo jäiset punapalloiset kaunottaret!

Ja yhtäkkiä olinkin aivan rakastunut Festivoon. 

 Anoppi varmaan näki silmistäni, että tässä ollaan nyt suurempien asioiden äärellä, ja joulupukki ilmestyi etuajassa mukanaan kassillinen kynttilänjalkoja.

Ja se näyttää juuri siltä kuin visiossani:

Jouluisista mummutunnelmista lienee hyvä hetki startata blogi (jälleen kerran) uudelleen?