Sisustusajatuksia, osa 1

Tänään kävimme Extreme Car Show / Petrol Circus -härdellissä Messukeskuksessa. (Täytyy sanoa, että vaikka aiemmin olen vältellyt tätä tuning-bomber-pimp-my-basso-tapahtumaa, niin taidanpa mennä ensi vuonna uudelleen. Parempi fiilis ja parempaa kalustoa kuin American Car Show'ssa, josta on viime vuosina tullut vähän turhan kuivakka.)

Ja hei, sielläpä joku oli tehnyt näyttelyosastolleen meidän tulevan eteisen:

(No haloo, ei ne pyörät kuulu sisustukseen. Ei ne mahdu, koska mun kenkäkaapit vie niin paljon tilaa.) 

"Vintage-kujan" saldo: 3 kpl 70-luvun mekkoja putiikista, jonka nimen unohdin jo aikoja sitten. Se oli saksaa (ehkä) ja liittyi menneisiin aikoihin (ehkä). Ja pienenä plussana, paikalla oli myös vähäx ihku Sabina Kelley. Ja ei, en kehdannut mennä pyytämään nimmaria, koska olen kuitenkin jo suht koht aikuinen.

Puun uusi koti

Sinä kesänä kun odotin tytärtämme, tämä tammi oli n. 10 sentin korkuinen. Siinä oli kaksi pienenpientä lehteä, jotka eivät edes vielä näyttäneet tammenlehdiltä. Olin jo nyppäämässä "ärsyttävää rikkaruohoa" pois liljojen keskeltä kun tajusin sen olevan tammi. Ja että terho on varmaankin alkanut itää samoihin aikoihin kuin mahassani potkiva tyyppikin... En saanut nypättyä. Ajattelin, että kasvakoon siinä seuraavat 40 vuotta. Tai kuinka kauan nyt sitten tässä asummekaan.


Talon oston jälkeen jos ei ensimmäinen niin viimeistään toinen ajatus oli, että tyttären oma puu täytyy saada mukaan. Selvitin tammen siirtämisestä kaiken mahdollisen mitä google tiesi, ja päätin lopulta, että homma menee liian hankalaksi.


Alkuviikolla törmäsin sattumalta talon myyjään, ja ennen kuin ajattelin, sanoin: "Kuule mites olette viikonloppuna paikalla? Kun meidän pitäisi istuttaa yksi puu." 

 Tammi matkusti uuteen kotiinsa arvopuulle sopivalla tyylillä – kylpyammeessa.

Ja nyt se odottelee talvea uuden pihan reunalla, keinun vierellä. Toivottavasti jaksaa vielä juurtua, vaikka myöhään syksyyn menikin. Tammen juuri kasvaa pystysuuntaan. Voi olla, että ihan tarpeeksi juurta ei saatu mukaan, mutta katsotaan. 

Note to self: always bring the GOOD camera

Meillä on tällainen:

50-lukuinen nojatuoli löytyi joitakin vuosia sitten kirppikseltä, jo valmiiksi huonokuntoisena. Istuinosan kangas on melkein puhki, toinen nappi puuttuu ja kuivuneet vaahtomuovitäytteet rapisivat lattialle kasoiksi, kunnes pari vuotta sitten teippasin pohjan kolot umpeen, milläs muulla kuin ruskealla pakkausteipillä. Mutta tuoli on hienon mallinen ja todella hyvä istua.

Tänään tapasin verhoilijamestarin, jonka valvonnassa tuoli otetaan työn alle Heltechin verhoilulinjalle. Syksyn aikana se puretaan atomeiksi (saas nähdä mitä jännää se on vuosien varrella syönyt...) ja loppuvuodesta, joskus joulukuu-ish pitäisi olla uusi kuosi valittuna.

Jaa että miksi pitäisi aina olla mukana parempi kamera?

Uuden puhelimeni kamerassa on edellistä enemmän pikseleitä. Jee? No ei. Koska pikselien määrällä ei ole mitään merkitystä, jos kaikki muu on päin hel**ttiä. Tarkennus ei toimi, makroa ei ole. Värit toistuvat näin:

 

Tämän mallitilkkuhan on aivan selvästi vihreä...

...siis sama kuin tämä valmistajan sivuilta napattu:

Mutta hei, onneksi otin tämän muistilappukuvan siitä ihanasta, raikkaasta turkoosista!

Ei, ei tarkenna. Eikä edes olisi makroa tarvinnut, koska tilkut ovat puolen metrin päässä:

Tästä sain kontrasteja & kirkkautta rääkkäämällä esiin suurin piirtein sen, mikä kankaassa pitikin olla.

Kaikki muu onkin sitten... no, kirkasta ja kontrastista:

Mutta ei se niin nokonuukaa. Herra verhoilijaopettaja kantoi minulle uusia ja taas uusia kansioita, toinen toistaan upeampia tilkkuja. Olin jo valinnut aivan ehdottomasti parhaan kankaan, ja sitten sain uuden kansion eteeni. Soitin miehelleni kaksi kertaa: "Niin oletko nyt ihan varma että mä saan päättää? Vaikka päättäisin jotain, mihin liittyy vihreää tai pinkkiä tai molempia yhdessä?"

Sinne jäi tuoli, kiltisti jonottamaan vuoroaan muiden kaltaistensa raajarikkojen silmäpuolien joukkoon. Hei hei, loppuvuodesta nähdään! Päätän kankaasi sitten, kun tiedän, mihin nurkkaan uudessa talossa joudut. Vahva voittajasuosikki on se vihreä (+oranssit loimilangat, huom!), josta onneksi löytyi kuva. Kyseessä siis Annala, ja kangas on tehty Suomessa.

Posti toi!

Ai ai ja voi voi, minkä ihanan paketin posti eilen toi. Eihän tässä jouda edes blogia kirjoittamaan! Mutta olenpahan oppinut jo sen, Salvatore Ferragamo keksi kiilakoron, koska sodan vuoksi ei saanut tarpeeksi vahvaa terästä tavallisen korkokengän rakennetta kannattelemaan.

Haikeilua ja uusia ideoita

Tänään kävimme kirjoittamassa nimet oman, nykyisen kotimme alkukauppapapereihin. Jännitin enkä oikein osaa sanoa, miksi. Ehkä nimen laittaminen paperiin on se viimeinen piste; paluuta ei ole? Nyt luovutan jollekulle toiselle oman kotini, lapseni syntymäkodin, kodin jonka ovessa vieläkin lukee tyttönimeni. Jollekulle, joka ei tiedä, mikä niistä kaikista katkaisijoista oikeasti sytyttää olohuoneen valon, mistä kohtaa keittiöstä on purettu kaappeja tai miten tämä asunto eroaa viereisestä. Jollekulle, joka ei tunne naapureitani eikä osaa lähikaupan hyllyjärjestystä – saati tietäisi, mikä on se "viimeinen hetki" lähteä ovesta niin, että vielä ehtii juosta junalle.

Ha! Kuulostaa siltä, että olisin jotenkin onneton? Höpön löpön. Minä muutan rintamamiestaloon! Surumielinen saa olla, totta kai. Mutta surullinen? Ha! Materiaa tulee ja menee. Hei haloo, minulla on kohta kirsikkapuu!

Ja jos en olisi tänään mennyt allekirjoittamaan kauppakirjaa, en olisi myöskään käynyt Virgin Oil -ravintolassa lounaalla. Mutta koska menin, ja kävin, minulla on nyt - ta daa - ensimmäinen idea (edessä väistämättä lähivuosina olevaan) kylpyhuoneremonttiin:

Seinät

Asiat, joita en voi ottaa mukaan enkä tule enää uudessa kodissa samanlaisena saamaan, liittyvät seiniin.

Keittiön ja olohuoneen välisessä oviaukossa, pienessä "seinänpätkässä" on merkkejä.

Toinen 79,3 senttimetrin ja toinen 82,5 senttimetrin korkeudella.

Punainen tapetti, joka on jo poistunut Tapettitalon mallistosta.

Vihreä kukkatapetti, joka löytyi kirpputorilta. 

Portaikon tiiliseinätapetissa on muistoja. Muistot tietenkin saan mukaani. Mutta en enää näe joka päivä näitä klommoja, jotka syntyivät kun ostimme "vähän" liian ison sohvan. Puolet portaikon kaiteesta piti purkaa, ja tiukkaa teki silti. Olin viimeisilläni raskaana, ja huutelin pojille ohjeita ("Puoli senttiä vasempaan! Laske oikeaa kulmaa hieman ja käännä samalla! Et sinä kun alhaalta!") Hieman myöhemmin muutin melkein vuodeksi pinnasängyn viereen nukkumaan, alakertaan, sille samalla sohvalle.

Tervetuloa laatikkomaailmaan

Perheeni elää siis puolipakatussa laatikkomaailmassa. Tässä maailmassa seinässä törröttää tänään tyly naula siinä, missä vielä eilen oli taulu. Tai pikemminkin: maailmassa jossa eilisen taulun paikalla on rumia reikiä, joiden olemassaolo oli peitetty taululla ja sitten unohdettu melkein yhdeksäksi vuodeksi.

Pakkasin tänään vähän lisää. Ja pohdin, että tarvitsemme vielä kymmeniä laatikoita.

Tyttäreni on keksinyt, että laatikoihin voi työntää kaikenlaista. Toivon, etten kuukauden kuluttua löydä muuttokuormaa purkaessani mätiä banaaninkuoria tai muita yllätyksiä.

Little boxes - and they all look just the same

Kotimme on täynnä pahvilaatikoita. Niitä on pinoissa keittiön nurkissa, kirjahyllyssä, ikkunapöydällä, vaatekaapeissa, portaikon alla. Suurin osa niistä on Pirkka-banaanilaatikoita, kiitos vastapäisen K-supermarketin avuliaan henkilökunnan.

Muuttoon on yli kuukausi, mutta olen aloittanut pakkaamisen aikoja sitten. Rrrrrrrrreilusti ennen kuin olisi tarvinnut. Minä kun nyt vaan olen tämmöinen. Haluan tehdä asioita valmiiksi ennen kuin niiden täytyy olla valmiita. Ettei tarvitse sitten hiki hatussa viimeisenä iltana, kun on jo oikeastaan myöhäistä. Siksi perheeni joutuu elämään laatikkomaailmassa, jossa menet etsimään kaapista pumpulipuikkoja vain huomataksesi että banaanilaatikot ovat syöneet koko kaapin.

Laatikkomaailmassa päässäni soi koko ajan yksi biisi, josta myös otsikko. Vaikka meidän laatikoillamme ei ole yhtään mitään tekemistä tämän biisin sanoituksen kanssa koska siinä on kyse jostain paljon enemmän filosofisesta, vaikka meidän boksimme eivät ole kovinkaan "little"... alkaa se soimaan päässäni joka kerta kun törmään kotimme jokaisen nurkan vallanneeseen laatikoiden armeijaan.

Siis noin 30 kertaa päivässä.

Malvina Reynoldsin "Little boxes" vuodelta 1962.
(Nykyään ehkä eniten tunnettu Weeds-sarjan tunnarina?)

Uutta ja vanhaa

Ostin tänään ensimmäisen uuden esineen uuteen vanhaan talooni. Vaikka tähän asti olen lähinnä yrittänyt myydä/heittää/lahjoittaa/kierrättää kaikkea ylimääräistä pois, jotta pakkaaminen helpottuisi. Ja vaikka en yleensä osta juuri mitään uutena. Yleensä en juurikaan piittaa uusista esineistä, jotka on tehty näyttämään vanhalta.

Tänään on kutakuinkin kaksi kuukautta siitä, kun kävimme katsomassa taloa ensimmäisen kerran. Olkoon tämä ostos siis sen kunniaksi, tämä ehdottomasti maailman hienoin tarjotin.

Tarjotin Madelinasta

Tämä sopii mainiosti. Koska siinä on värejä, joita uudessa keittiössäni ehkä tule olemaan. Ja koska minulla on mahtava muffinssiresepti, jonka olen ottanut talteen jostain joskus. Se on kahvimuffinsseille, mutta helposti muokattavissa. Jopa minun, joka en ollut eläissäni harrastanut leipomista ennen kuin pari vuotta sitten hurahdin.

Manteliset kahvimuffinit (12 kpl)
2 munaa

1 ½ dl tummaa kidesokeria

1 dl vahvaa kahvia (kylmää)

1 dl juoksevaa margariinia

2 tl vaniljasokeria

2 tl leivijauhetta

2 dl vehnäjauhoja

1/2 dl perunajauhoja

1 dl mantelilastuja

½ tl manteliaromia tai 2 tippaa karvasmanteliöljyä

- Riko munien rakenne vispilällä ja lisää sokeri. Vatkaa vaahdoksi.
Lisää kahvi, juokseva margariini & keskenään sekoitetut kuivat aineet.
Sekoita, älä vatkaa. Lopuksi lisää manteliaromi.
Jaa taikina muffinssivuokiin, paista 200 asteesa n. 20 minuuttia.

Helppo muunnella. Tähän mennessä parhaassa versiossa oli kahvin sijasta appelsiini-kola-mehua ja manteleiden tilalla pistaasipähkinämursketta.

Nam.

Siitä se sitten lähti.

Hmmm. Työkaveri sanoi, että "nyt sun täytyy sit varmaan aloittaa blogi". Hmmmm.

Heinäkuun puolivälissä 2011 seikkailin etuovi.com:ssa ja vastaan tuli tämä:

Kuva: asuntovälittäjän sivuilta

Emme enää muutamaan vuoteen ole metsästäneet "tältä ihanalta alueelta sitä just täydellistä, hyväkuntoista omakotitaloa isolla tontilla ja vanhoilla omenapuilla ja autotallinpaikalla", koska totesimme tehtävän mahdottomaksi. Sen sijaan olemme viime vuodet keskittyneet tekemään tästä nykyisestä kodista täydellistä juuri meille. Ja nyt kun melkein kaikki on tehty, kylpyhuoneet remontoitu, katot maalattu, keittiö uusittu ja tapetit löydetty, kun olemme lähes valmiita, Etuovi tarjoilee juuri sen, mitä silloin lähes yhdeksän vuotta sitten etsimme.

Damn it.

"Saisitko syötettyä lapsen vähän nopeammin?" kysyn mieheltäni. 

"Puolen tunnin päästä lähdetään katsomaan yhtä rintamamiestaloa."

Siitä se sitten lähti. Ja nyt alkoi blogi. Katsotaan, kauanko jaksan.