Tasan vuosi sitten, eräänä maaliskuun alun aurinkoisena pakkaspäivänä kävelin sisään Kastellin Plazia-taloon.
Asuimme jo evakossa vanhasta talosta, mutta elättelimme vielä toivoa sen korjaamisesta.
Talopakettiesittelyihin lähteminen oli sellainen "Pitäiskös nyt varmuuden vuoksi vähän jo katsella noitakin" -ajatus. Sen vierellä poukkoili järjetön määrä muita ajatuksia: "Kuinka paljon vanhaa pitää purkaa, jotta se on varmasti kunnossa?", "Kuinka paljon remontti tulee maksamaan?", "Onko se kuitenkaan varmasti kunnossa?", "Olisiko tässä mahdollisuus muuttaa johonkin lähemmäs työpaikkaa?", "Oliskohan kiva asua siellä uudessa Leinelässä kerrostalossa?", "Päästäänkö omillemme jos myydään tontti?", "Olisko meistä rakennuttamaan rivitaloa?" ja ylimpänä
"Mä haluan mun vanhan ihanan talon takaisin!"
Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Kun astuin sisälle tähän näkymään, minulle tuli jotenkin absurdi olo, että olen tullut kotiin. Se oli samalla sekä helpottavaa että pelottavaa – helpottavaa siksi, että ajattelin: "jos joudutaan purkamaan vanha, minun ei ainakaan tarvitse enää miettiä, millainen uudesta tulee" ja pelottavaa siksi, että se oli jonkinlainen suurempi sysäys kohti isoa päätöksentekoa.
Kävimme toki katsomassa paljon muitakin taloja ja kevään aikana eri talopakettifirmojen esitteitä kertyi läjäpäin. Mutta mikään ei miellyttänyt edes pohjaratkaisultaan niin paljon kuin Plazia – nekin, jotka paperilla tuntuivat hyviltä, olivat livenä ihan liian vääriä meille. (Siinäpä talonäytösten hyvyys: paperille piirretyt viivat eivät ikinä ole sama asia kuin se, että pääsee konkreettisesti kokeilemaan, kuinka helposti jossain kulmauksessa oikeasti mahtuu kääntymään tai kuinka paljon keittiössä oikeasti on tilaa sählätä.)
Päätös tehtiin lopulta hyvin nopeasti. Toukokuussa vanha meni nurin (ei, en vieläkään pysty katsomaan niitä kuvia itkemättä) ja nyt on uusi valmis. Ja tasan vuosi (lähes tunnilleen) ylhäällä olevien kuvien ottamisen jälkeen näyttää tältä:
Tervetuloa kotiin, jälleen kerran!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti