Punaherukkamehu

Koska valkoiset muovipullot ovat rumia valokuvassakin, nyt on tarjolla vain yksi kuva.

Minusta on tullut aika mestari mehunkeittäjä. Lähisuvussa olisi tarjolla höyrymehuvekottimiakin, mutta koska tilanne on mikä on, olen tyytynyt opettelemaan vain keittämistä. Ehkä sitten ensi vuonna, kun on oma taas oma talo, enemmän säilytystilaa ja marjapuskasta keittiöön matkaa alle kilometri, perehdyn mehumaijan käyttöön.

Mehun keittäminen on niin helppoa, että kaltaiseni ruokaummikkokin oppi sen hetkessä, ja nyt on kolmas satsi pullotettu. Tosin ensimmäiseen lurahti liikaa sokeria ja toisesta unohdin kuoria vaahdot. Kolmas meni vähän siinä sivussa, enkä vielä tiedä menikö mitään pieleen. Toisaalta, säilyvyydestä viis – meillä asuu sellaisia mehulorppasuita, että eivät ne kovin kauaa säilyisi kaapissa muutenkaan.

Ekan satsin ylijäämät eli mäskit keitin mannapuuron joukkoon – mutta koska muulla perheellä on henkinen allergia kaikkiin marjansiemeniin ja jouduin kauhomaan koko satsin itse, heitin seuraavat mäskit suoraan pois. Pitäköön tuhlauksena ken tahtoo, mutta aina ei tartte jaksaa kaikkee jos ei haluu.

Perusohjeet ja variaatioita niin mehun keittämiseen kuin höyryttämiseenkin

löytyy vaikkapa Dan Sukkerin Tee itse mehua -osiosta täältä.

Ja mitenkäs ne marjat sitten putsataan?
Laskemalla marjaämpäriin kylmää vettä, jolloin kaikki roska lilluu pintaan ja marjat jäävät pohjaan.
Korvaamaton kikka ainakin punaherukan kanssa, sitä kun en ainakaan minä vielä osannut poimia ilman,
että mukana tuli kuivunutta lehtiroskaa ja muuta roinaa.